Suomessa järjestöjen toiminnan riippuvuus valtiosta on paljon suurempaa kuin muissa Pohjoismaissa. Valtioriippuvuuden aste on noussut keskusteluun laajemminkin kuluvan syksyn mittaan.
Suomea lukuunottamatta muissa Pohjoismaissa järjestöjen oma varainhankinta on suurempaa ja valtion järjestötuet vastaavasti suhteessa pienempiä.
Tähän samaan suuntaan, eli järjestöjen oman varainhankinnan kasvattamiseen valtioneuvoston kesällä 2024 julkaisema kansalaisjärjestöstrategia pyrkii viemään kehitystä myös Suomessa.
Kaiken kaikkiaan on hyvä oivaltaa valtionavustuslaissa kirjattu järjestöavustusten viimesijaisuuden periaate; lain mukaan valtionavustus on viimesijainen rahoituslähde.
Lain henki ja säädöstekstistä kristallisoituva periaate on käytännössä sellainen, että järjestöllä on mahdollisuus saada valtionavustusta toimintaansa, jollei sillä ole käytettävissä siihen muita rahoituslähteitä. Valtionavustuslaki siis ohjaa tällaiseen tarveperustaiseen tulkintakäytäntöön.
Ajan mittaan, vuosien saatossa valtionavustuksesta on kuitenkin tullut järjestöjen ensisijainen rahoituslähde. Käytäntö on aina näihin päiviin asti ollut sellainen, että järjestö on aina voinut hakea ja useimmin myös saanut toimintaansa valtionavustusta riippumatta järjestön mahdollisuudesta hankkia ja käyttää toimintaansa myös muita rahoituslähteitä. Järjestökenttä on suurelta osin kasvanut valtioriippuvuuteen, vaikka muitakin mahdollisuuksia ja kehityspolkuja olisi ollut.
Osittain tämän seurauksena monet yhdistykset ja säätiöt ovat vuosikymmenien mittaan kyenneet kerryttämään varallisuutta ja saavuttaneet vahvan varallisuusaseman järjestötoiminnallaan; lukuisilla järjestöillä on miljoonien eurojen tai kymmenien miljoonien eurojen varallisuus taseessaan usein sisältäen myös mittavaa kiinteistövarallisuutta, esimerkiksi arvokkaita toimistorakennuksia. Muutamilla järjestöillä varallisuutta on jopa satojen miljoonien arvosta.
Sosiaali- ja terveysalan järjestöjen valtionavustuskeskus STEA sekä sosiaali- ja terveysministeriö ovat määrärahojen vähetessä linjanneet avustuskäytöntöään uudella tavalla ja vallitsevaan tilanteeseen sopivaksi. Valtionavustusten linjausten ja avustuskriteerien uudistumisen myötä valtionavustuslain periaate kirkastuu ja se tulee nyt käyttöön myös avustusharkinnassa ja avustusten myöntämiskäytännön todellisuudessa. Valtionavustuslain periaate, että valtionavustus on tarveperustainen ja viimesijainen rahoituslähde.
Varakkaille sosiaali- ja terveysalan järjestöille tulee avustuspäätökseen merkittävän suuruinen omarahoitusosuus. Kaikkein varakkaimmat järjestöt eivät voi saada valtionavustusta lainkaan.
Ja valtioneuvoston kansalaisjärjestöstrategian mukaisesti kaikkien järjestöjen, laidasta laitaan, on pyrittävä aktivoimaan, ideoimaan ja kehittämään myös omaa varainhankintaansa. Aivan kuten muissakin Pohjoismaissa.
Kansalaisjärjestöstrategian mukainen tavoite on seurata muiden Pohjoismaiden osoittamaa esimerkkiä. Valtio tukee tätä kehityssuuntaa ja järjestöjen tekemää varainhankintatyötä lahjoitusten verovähennysoikeuden laajentamisella.
Valtiontalouden säästövaatimusten vuoksi sosiaali- ja terveysalan järjestöille jaettava määräraha on pienentynyt hallituskauden aikana huomattavasti, lähes puolella. Sillä on vaikutuksensa myös avustusharkintaan.
Sosiaali- ja terveysalan järjestöille jaetaan valtionavustuksia seuraavalle vuodelle noin 215 miljoonaa euroa. Tässä jaossa valtionavustuksilla pyritään ensisijaisesti tukemaan kohtaavaa työtä. Järjestöjen hallinto, edunvalvonta ja vaikuttamistoiminta joutuvat tulemaan toimeen aiempia vuosia selkeästi pienemmillä valtionavustuksilla. Kohtaavan järjestötyön rahoitusta sen sijaan pyritään turvaamaan ja kohtaavaa työtä pyritään suojelemaan rahoituksen leikkauksilta.