70 vuotta Kemin kapinasta - on jo totuuden aika

Kemin elokuussa 1949 tapahtuneen kapinan vuosipäivä on taas ollut. Poliittinen vasen laita on vuosipäivän tilaisuudessa taas kerran perusteettomasti syylllistänyt poliisia vahingoista, jotka äärivasemmisto kapinan yhteydessä aiheutti.

Mielenosoituspäivän tapahtumiin liittyviä virallisia asiakirjoja, pöytäkirjoja ja mukana olleiden kertomuksia lukemalla saa kyllä aivan erilaisen kuvan tapahtumien kulusta kuin vasemmistoliiton puhuja tapauksen muistomerkillä esitti.

Kemi Oy: puunkäsittelijöiden palkat olivat laskeneet työnantajan yksipuolisella ilmoituksella.

Kemijokisuun erottelutyömaan työntekijöiden huoli omista saavutetuista palkoistaan oli ymmärrettävä. He puolustivat saavutettua palkkatasoaan, jota työantaja senaikaisen palkkasäännöstelyn vuoksi pudotti lähes kolmanneksen. Tukilakot olivat laajat ja laajenivat koko ajan. Miljoonien tukkien pitkä suma Kemijokisuulla uhkasi jo koko kaupunkia. Pienilukuinen työnjohto ja lakon rikkurit tekivät pitkää työpäivää erottelutyömaalla.

Sodan päättymisestä oli kulunut nelisen vuotta. Ihmisillä oli voimakas halu rakentaa elämäänsä, mutta niinä aikoina lähes kaikesta arkipäiväisestäkin oli pula. Työväestön poliittinen tietoisuus ja organisoitumisaste oli suuri. Miehet olivat rintamalla tottuneet kovaan elämään ja väkivaltaankin. Tuollaisessa tilanteessa työnantajapuolen tekemä yhtäkkinen yhteen työntekijäryhmään kohdistama kolmenkymmenen prosentin palkanalennus osoitti työantajapuolen poliittisen pelisilmän puutetta. Työnantajapuoli ei ollut riittävästi  huomioinut, että armeijan käskyvaltasuhteet eivät toimi sellaisenaan työmarkkinoilla, vaan neuvotteluasenne on tarpeellinen. Yksipuolinen ilmoitusluontoinen päätös huomattavasta palkanalennuksesta suorastaan tarjoili sytytystarvikkeita poliittista epävakautta lietsoville ryhmille.
Työmarkkinapoliittinenn asetelma ei kuitenkaan poistanut tai pienentänyt poliisin kohdistuvan väkivaltatekojen rikoslainvastaisuutta ja rangaistavuutta.

Mielenosoittajien marssi Karihaaran työväentalolta kohti Jokisuun erottelutyömaata ei ollut spontaani. Paikalle oli kertynyt noin 3000 mielenosoittajaa. SKP:n piiritoimiston johto oli edellisenä päivänä pyytänyt väkeä tulemaan paikalle mielenosoitusmarssia varten ja johto oli pyytänyt osallistujia varustautumaan kivin ja lyömäasein, ja jättämään naiset ja lapset kotiin. Useita naisia kuitenkin osallistui joukkokokoukseen, ja lähti myös mukaan mielenosoituskulkueeseen. Mielenosoittajat valmistautuivat väkivallan käyttöön. Hengennostatushuudoissa he uhkasivat heittää rikkurit mereen.

SAK:n kommunistinen pääluottamusmies oli vähän aiemmin nostattanut lakkohenkeä todeten

puheessaan, että työläiset eivät pelkää edes Suomen armeijaa. Puheessaan puheenjohtaja uhosi että SAK:ssa on enemmän jäseniä kuin kasarmeilla on sotilaita, ja tarvittaessa työläiset vaikka kivittävät heidät kuoliaaksi.

Kun kolmentuhannen mielenosoittajan kivillä, vasaroilla ja lyömäseilla varustautunut kulkue lähti liikkeelle Jokisuun erottelutyömaata kohti, poliisille tuli siinä vaiheessa tietenkin huoli tapahtumien tulevasta kehityksestä. Mielenosoituskulkueen sivuilla liikkui polkupyörälähettejä,

jotka ryhmittivät isokokoisimmat osallistujat kulkueen keulaan. Kärkijoukoissa marssi myös Kemin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja, jolla useat silminnäkijät sanoivat olleen ase taskussaan.

Tehtävänsä mukaisesti poliisit järjestivät ketjun Lautiosaaren tienristeysalueelle. Poliisien tehtävä on hillitä ja estää mielenosoitusten kehittymistä väkivaltaisiksi. Niin oli velvollisuus silloin ja samanlainen velvollisuus on edelleen.

Kun mielenosoituskulkueen kärkiosat  kohtasivat poliisiketjun, sadat kärjen takana olevat mielenosoittajat painoivat voimalla eteenpäin, ja alkoivat heitellä kiviä ja tiiliskiviä poliisien ja samalla myös eturivin mielenosoittajien päälle. Koko kulkueen kärkiosa painui poliisiketjun päälle, ja kymmenet mielenosoittajat alkoivat mukiloida poliiseja kivillä ja lyömäaseilla. Useita poliiseja loukkaantui. Pienilukuinen poliisijoukko joutui tilanteessa täysin alakynteen.

Koulutuksensa mukaisesti poliisi silloin käski päälle käynyttä joukkoa hajaantumaan, ja ampui ilmaan varoituslaukauksia käskyä tehostaakseen. Mielenosoittajajoukko perääntyi ja osa joukosta muodosti pienempiä ryhmiä, jotka uusina aaltoina kävivät poliisin päälle uudelleen useita kertoja.

Lopulta poliisien ilmaan ampumat varoituslaukaukset saivat mielenosoittajat perääntymään ja pakenemaan.

Seuranneessa tilanteessa kuorma-auton alle piiloutunut Anni Kontiokangas sai tapaturmaisesti surmansa, kun kuljettaja nousi autoonsa ja lähti siirtämään sitä.

Paikalle työvuoronsa jälkeen Veitsiluodosta pyöräillyt sivullinen Felix Pietilä lähti muiden mukana pakenemaan sekasortoa, ja sai pakomatkan aikana surmansa luodista. Yksittäinen laukaus lävisti vasemman keuhkon. Poliisin tekemän laboratoriotutkimuksen mukaan surmaluoti ei ollut lähtöisin poliisin aseesta. Myös mielenosoituskulkueen osanottajilla oli mukanaan aseita.

Viranomaisten tiedossa oli, että vähän aiemmin oli useita viranomaisten väkivaltaiseksi tuntemia vallankumouksellisia kiihottajia tullut rajan yli Neuvostoliitosta Suomeen. Osa heistä oli aiemmin loikannut Suomesta Neuvostoliittoon. Suomen kommunistisen puolueen puheenjohtaja Ville Pessi oli käynyt Neuvostoliiton politbyroossa pyytämässä neuvostojoukkoja rajan yli apuun, kunhan kommunistit olisivat ensin saaneet valtakunnassa riittävästi sekasortoa ja väkivaltaa aikaiseksi.

Politbyroon vastaus puheenjohtajalle oli ollut välttelevä, se oli luvannut neuvostojohdon ensin katsovan mitä suomalaistoverit saavat maassaan aikaiseksi. 

Ehkä vasta julkisuuteen tullut asekätkentäkin oli osaltaan jäähdyttämässä neuvostojohdon intoa sekaantua sotilaallisesti tapahtumiin.

Parikymmentä poliisia loukkaantui Kemin kapinassa, muutamat vakavasti. Mielenosoittajat pakenivat lopulta sekasorron vallassa, sadat heistä pitkin metsiä kohti kaupungin keskustaa.

Poliisi haki kuulusteluihin satoja kulkueeseen ja kapinaan osallistuneita. Syytteeseen heistä joutui 127, joista oikeus tuomitsi vankeusrangaistukseen 63 kapinallista. Vähän myöhemmin eli maaliskuussa 1950 Suomen valtio armahti kaikki tuomitut erillislailla. On mahdollista, että päätöksen taustalla on ollut ulkopuolista vaikuttamista. Valtiojohdon olisi syytä olla hyvin tarkkana siinä, että poliittiset seikat eivät vaikuta lainkäyttöön ja seuraamusten mittaamiseen. Tässä tapauksessa näin kävi.

Valtio palautti välittömästi Kemi Oy:n puunkäsittelijöiden palkat ennalleen, kapinaa edeltävälle tasolle.

Poliisi teki kapinapäivän iltana ratsian SKP:n piiritoimistoon. Se löysi piiritoimiston pöydältä vallankumoussuunnitelman, jossa oli kommunistien suunnitelma levittää väkivalta ja sekasorto koko maahan. Paperi joutu Valtiollisen poliisin käsiin, ja siellä se ”katosi” jäljettömiin. 

Sisäministeri Yrjö Leinon aikana Valpo oli kommunistien käsissä. Paperilla olleesta vallankumoussuunnitelmasta on silminnäkijäpoliisin antama todistus.

Vielä viikkoja tapahtumien jälkeen kommunistien joukosta tuli uhkauksia neuvostoarmeijan väliintulosta. Rajavartioston antaman tiedon mukaan kuitenkaan noihin aikoihin sen tietoon ei tullut mitään siihen viittaavaa liikehdintää itärajan takana tai Porkkalassa.

Tapahtuman yhteydessä Kemin poliisi teki sen mitä käskettiin. Se pienintä mahdollista voimaa käyttäen pysäytti väkivaltaan valmistautuneen joukon, ja esti suurten väkivaltaisuuksien syntymisen erottelutyömaalla.  Moni kemiläinen poliisi loukkaantui kapinallisten iskuista ja kivisateesta. Kaikesta huolimatta, heti noiden tapahtumien jälkeen ja pitkin vuosikymmeniä paikallinen poliisi on tullut erittäin hyvin toimeen työväestön ja myös kapinaliikkeeseen osallistujien kanssa. Sopu ja keskinäinen arvostus on säilynyt puolin ja toisin.

Kemi Oy:n puunkäsittelijöiden lakon tueksi alkaneet laajat tukilakot olivat elokuun puolivälissä tuottamassa lakkolaisten tavoitteleman tuloksen, eli puunkäsittelijöiden palkkojen pysymisen ennallaan. Työnantajapuoli oli mahdottomassa tilanteessa, tehtaiden tukilakot laajenivat ja miljoonien uittotukkien suma uhkasi jo Kemin kaupunkia.  

Lakkoliikkeen liepeille ja sen sisään oli kuitenkin sen alettua nopeasti ilmaantunut väkivaltaa ja sekasortoa tavoittelevia ulkopuolisia voimia. Heidän tavoitteensa olivat täysin erit kuin palkoistaan huolestuneiden työläisten tavoitteet. Puunkäsittelytyöntekijöiden tavoite oli saada palkat  nopeasti ennalleen ja lakko loppumaan. Äärivasemmistolaisten SKP:n vallankumouksellisten tavoitteena ei lainkaan ollut puunkäsittelijöiden palkkojen palaaminen ennalleen, vaan lakon jatkuminen ja sekasorto ja väkivalta. 

He tavoittelivat vallankumousta. Monet heistä olisivat mielellään nähneet Stalinin Suomen isäntänä. Kaikkien onneksi poliisi ehti pysäyttää mielenosoituskulkueen, ja sai tilanteen rauhoittumaan nopeasti.

Vallankumoukselliset tarvitsivat marttyyreja.  Felix Pietilän leski oli koko elämänsä ajan surullinen siitä, että hänen työvuoronsa päätyttyä sivullisena tapahtumapaikalle pyöräilleen ja luultavimmin jonkun mielenosoittajan aseesta lähteneeseen luotiin kuolleen miehensä muistoa äärivasemmisto on vuosikymmenet käyttänyt ja käyttää edelleen omassa vallankumouspropagandassaan.

Vasemmiston paikalle pystyttämässä muistomerkin teksti vääristelee tapahtumia. 

Tekstin mukaan poliisi avasi tulen kohti työläisten rauhallista mielenosoitusta. 

Mielenosoitus ei ollut rauhallinen, ja poliisi ampui ainoastaan varoituslaukauksia ilmaan, poliisi ei missään vaiheessa ampunut kohti mielenosoittajia.